Jo on taas sattunut ja tapahtunut.
Tällä viikolla saimme ensiavun vierailemaan eräässä käräjäoikeudessa, kun vastaaja tuomiota julistettaessa sai jonkinlaisen kohtauksen. Edes teatterialan ammattilaisena en kykene arvioimaan, oliko muutoinkin dramaattinen vastaaja, joka oli vastoin kiistämistään saamassa sakot päämieheni pahoinpitelystä vuoden 2026 top vitoseen pääsevä filmaaja, vai oliko kyseessä todellinen sairaskohtaus. Joka tapauksessa ajoitus oli moitteeton: saimme juuri kuulla, että käräjäoikeus katsoo vastaajan syyllistyneen tekoon, joka oli moitittava ja seuraavaksi olisimme saaneet kuulla sakkojen ja vahingonkorvausten määrän. Oli kohtaus todellinen tai ei, oikeudenkäynnit ovat kieltämättä asianosaisille jännittäviä ja raskaita, litigoiville avustajille toisaalta usein ammatin olennaisin juju ja ydin.
Olimme tutun kollegan kanssa pari viikkoa sitten hoitamassa asianosaisille melko raskasta lapsiin liittyvää asiaa valmisteluistunnossa, jossa käsiteltiin myös väliaikainen määräys. Arvostamani vastapuolen kollega, jonka kanssa olen hoitanut useita asioita on kanssani samalla aaltopituudella – ja ennen kaikkea hänen aivonsa toimivat samalla nopeudella omieni kanssa – olemme todella vauhdikkaita ja epäilen, että tuomarista tuntui välillä meitä seuratessa, että olisi istunnon sijaan pingisottelussa. Olen joskus nähnyt oikeuden jäsenten nuokkuvan istunnossa pitkien puheenvuorojen aikaan, mutta epäilen että väsyneinkään lautamies ei olisi saanut tässä matsissa unta.
Sovimme kollegani kanssa ripeästi päämiestemme ne asiat, jotka on mahdollista sopia ja riitelemme loput asiat hyvässä yhteisymmärryksessä. Äänenpainot vaihtelevat todella painokkaista lempeän ymmärtäviin, sanansäilät ja tempo ovat voimakkaita. Välillä käymme kollegani kanssa yhdessä lounaalla ja puhumme lapsistamme ja rakkaudesta ja palaamme taas veriseen taistoomme lounaan jälkeen.
Kun muut olivat poistuneet salista, tiedustelin pilke silmäkulmassa tuomarilta, oliko päivä ollut viihdyttävä. Hän nauroi ja totesi, että harvoin täällä aivan näin vauhdikasta on. Epäili vielä, että lienemme aika paljon prosessanneet kollegani kanssa yhdessä, kun toimii näin hyvin yhteispeli ja toisiamme vastaan riiteleminen. Salin ulkopuolella päämiehenikin ihmetteli salista poistumisen jälkeen pehmenneitä olemuksiamme: ”Mä siis luulin, että te vihaatte toisianne!” Ei me vihata.
Päinvastoin! Hyvä kollegiaalinen yhteistyö on asianajajan ammatin suola ja itselleni yksi suurimmista palkinnoista työssäni. Kollegat ovat ammatin paras – ja pahin – puoli. Vaikka on olemassa myös ikäviä ja asiattomiakin avustajia, ovat suurin osa tuntemistani asianajajista hauskoja ja värikkäitä, empaattisia ihmisiä, joiden kanssa on ilo ratkoa ongelmia ja saattaa ihmiset vaikeista elämänsä tilanteista eteenpäin.
Mutta: hoiti kollega asiansa kuinka vaan, hereillä saa kukin olla salissa jokaisessa oikeudenkäynnissä, aivan koko ajan.
Advokaatti haastatteli minua lyhyesti koskien oikeudenkäyntejä ja annoin pari vinkkiä rikosjuttujen hoitamisesta.
P.s: Kukista kiitän aivan ihastuttavaa päämiestäni, joka toimeksiannon päättämisen jälkeen lahjoi minua suurenmoisella lahjakorilla, josta tätäkin kirjoittaessani herkuttelen ja litkin kahvia <3 Hänen jutustaan sitten seuraavaksi.